Petseri
Petseri (ven. Печоры, Petšory, viroksi Petseri) on kaupunki Pihkovan alueen Petserin piirissä Venäjän länsiosassa. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 kaupunki jäi Virolle ja muodosti Petserimaan hallinnollisen keskuksen. Neuvostoliiton sisäisissä rajamuutoksissa vuonna 1945 suuri osa Petserimaata liitettiin Pihkovan alueeseen.
Petserin kaupungissa sijaitsee vuonna 1473 perustettu Petserin luostari, joka jatkoi toimintaansa myös koko Neuvostoliiton ajan. Petserin luostarialueella on muun muassa kahdeksan kirkkoa ja ikonimaalauspaja. Petserin luostari. Petserin maakunta ja kaupunki kuuluvat Luoteis-Venäjän köyhimpiin, työttömyys vaivaa ja nuoret muuttavat pois.
Muurin takaa aukeaa kuitenkin kaunis rykelmä kirkkoja, loistavia sipulikupoleja sekä joukko kauniisti entisöityjä luostarin apurakennuksia.
Rauhan ja hiljaisuuden katuja vaeltavat mustapukuisten ja pitkätukkaisten munkkien lisäksi nykyisin myös turistit.
Vaikka uskonto oli Venäjällä pannassa neuvostokauden vuosikymmenet, se ei kuitenkaan kuollut.
Kirkkoja saatettiin muuttaa luisteluradoiksi, uimahalleiksi, asuntoloiksi tai ateismin museoiksi, mutta kansa jaksoi uskoa Jumalaan.
Siksi myös hartauden harjoittamisen uudelleen tuleminen on voimakasta ja kirkkoja on korjattu innokkaasti.
Petserin luostari on venäläisten pyhättöjen joukossa erikoisuus siksi, että sen toiminta ei koskaan tauonnut. Se on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500 vuotta, vihkimisestään eli vuodesta 1473 lähtien.
Selviytyminen oli mahdollista siksi, että Petserin maakunta kuului vuonna 1920 solmitun Tarton rauhansopimuksen mukaan Virolle. Neuvostovallankin aikana virolaisvaikutus oli vahva, vaikka Moskova piirsikin rajalinjan idemmäksi. Hiljattain Viro taipui virallisesti luopumaan Petserin alueesta.
Neuvostoaikana vallanpitäjien kerrotaan jopa esitelleen Petseriä näyteikkunana, jonka avulla voitiin osoittaa, kuinka hyvin uskonnollisuudesta huolehdittiin. Luostarin suuret korjauksetkin tehtiin1960-luvulla.
Petserin luostari sijaitsee kylän keskustaa sivuavassa kalkkikivilaaksossa. Sen ensimmäinen kirkko sijaitsi luolassa, jonka päälle rakennettu Pyhän Jumalan äidin kuoloon nukkumisen kirkko vihittiin käyttöön 28. elokuuta 1473.
Luostari vetääkin pyhiinvaeltajia juuri nyt, vuosipäivän tienoilla.
Alkuperäisen luolakirkon tunneliverkostoa on laajennettu, ja se käsittää nyt yli kaksisataa metriä hiekkapohjaisia käytäviä.
Luolaston seinämiin on haudattu tuhansia luostarin asukkaita. Luostarikäynnin mieleenpainuvimpia hetkiä onkin, jos onnistuu pääsemään luoliin tuohusvaellukselle Valamosta tulleiden munkkien haudalle.
Luostarialueella on muun muassa kahdeksan kirkkoa ja kolme luolakirkkoa, ruokailutalo, ikonimaalauspaja, taidehistoriallisesti merkittävä kellotapuli sekä sata hehtaaria maata.
Luostarissa elää noin 80 munkkia. Osan maa- , puutarha- ja rakennustöistä tekevät luostarissa vierailevat vapaaehtoiset.
Vierailijat pääsevät tutustumaan suurimpiin kirkkoihin ja luolastoon sekä täyttämään juomapullonsa pyhän lähteen vedellä. Muut kirkot on rauhoitettu munkkien hartaushetkille.
Erityisesti1500-luvullaluostari vaurastui isä Korneliuksen johdolla, rakensi kirkkoja ja elätti parhaimmillaan parisataa munkkia.
Sijainti Liivinmaan rajalla teki elämisen raskaaksi, sillä munkkien voimia koeteltiin puolalaisten, ruotsalaisten ja liettualaisten hyökkäyksillä.
Luostari suojautui rakentamalla muurin, jonka tsaari Iivana Julma tulkitsi isä Korneliuksen yritykseksi irtautua Venäjästä.
Munkki menetti tsaarin miekasta päänsä. Iivana Julma sovitteli tekoaan jälkeenpäin lahjoittamalla luostarille arvokasta esineistöä.
Vielä1700-luvullatsaari Pietari Suuri katsoi luostarin strategisen sotilaallisen sijainnin vuoksi tarpeelliseksi vankentaa luostarin800-metristämuuria vallihaudalla.
Luostari pysyi tärkeänä Venäjää puolustavana linnoituksena toistasataa vuotta.
Izborsk
Izborsk (ven. Избо́рск, viroksi Irboska) on muinaisvenäläinen kaupunki, joka sijaitsi nykyisen Staryi Izborskin kylän paikalla Pihkovan alueen Petserin piirissä 30 kilometriä Pihkovasta länteen.
Kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran Nestorin kronikassa vuoden 862 kohdalla legendaarisen varjagiruhtinaan Truvorin asuinpaikkana. Vuosina 1232 ja 1240 Izborskin linnoituksen valtasi Saksalainen ritarikunta, jolta Aleksanteri Nevalainen valloitti sen takaisin vuonna 1241.
Izborskin laakson yläpuolella kohoavalla harjanteella on ns. Truvorin linna, josta ovat säilyneet 1000—1200-luvulla rakennetut maavallit. Vallihaudan reunalla on yli kaksi metriä korkea kiviristi ja 1400—1500-luvun hautakiviä. Linnan sisällä on 1400—1500-luvulla rakennettu ja 1600—1700-luvulla uudistettu kaksikupolinen pyhän Nikolaoksen kirkko kellotorneineen.
Vuonna 1303 kaupunki siirrettiin 250 metriä idemmäs ?eravja-mäelle. Vuoteen 1330 mennessä sinne valmistui uusi kivilinna, jota 1300—1400-lukujen aikana vielä uudistettiin ja vahvistettiin. Kalkkikivestä rakennetussa linnoituksessa on kuusi tornia ja sen pinta-ala on noin 15 000 neliömetriä. Sisällä on vuonna 1302 rakennettu pieni Lukovka-torni ja vuonna 1341 valmistunut yksikupolinen pyhän Nikolaoksen kirkko.
1300- ja 1400-luvullasaksalaisritarit piirittivät linnoitusta kahdeksan kertaa onnistumatta valtaamaan sitä. Vuonna 1510 Izborsk yhdessä Pihkovan kanssa liitettiin Moskovan Venäjään. Pihkovan piirityksen aikana vuonna 1581 puolalaiset valtasivat linnoituksen, mutta seuraavana vuonna se palautettiin Venäjälle.
Vuonna 1708 Izborsk liitettiin Pietarin lääniin. Vuosina1719–1777 seoli samannimisen Pihkovan läänin kihlakunnan keskus.
Vuosina1920–1944Izborsk kuului Viron Petserimaan maakuntaan. Nykyisin se on yksi Pihkovan alueen turistinähtävyyksistä.
Vuonna 1919 paikkakunnalla tapahtui ns. Izborskin tragedia, jossa Viron joukot teloittivat 25 virolaista ammattiyhdistysaktiivia sen jälkeen kun 76 eturintamaan pakotettua Viron ammattilittojen edustajakokouksen jäsentä oli paennut Neuvosto-Venäjän puolelle.
Setukaiset
Setukaiset eli setut tai setot ovat kaakkoisimmassa Virossa Setumaan maakunnassa sekä Venäjän puolella elävä virolaisten ryhmä. Heidän puhumaansa seton kieltä pidetään usein yhtenä võron kielen murteena, ja sen puhujia on noin 5 000. Setukaiset ovat olleet uskonnoltaan ortodoksisia kristittyjä, ja heidän kulttuurissaan on venäläisten vaikutteiden ohella runsaasti omintakeisia ja muusta Virosta poikkeavia piirteitä. Setukaiset tunnetaan etenkin hyvin säilyneestä runonlauluperinteestä.
Setukaiset mainitaan ensimmäisen kerran historiallisessa lähteessä vasta1800-luvunpuolivälissä, jolloin heistä puhuttiin Pihkovan virolaisina. Toinen nimitys oli puoliuskovaiset eli polyvercy. Nimitys setukaiset tuli käyttöön vähitellen. Julius Mägisten mukaan kyseessä oli aluksi pilkkanimi, joka oli muodostettu setukaisten käyttämästä see-pronominin partitiivimuodosta tai prononomien se ja tuu käytöstä rinnakkain. Pilkkanimenä setua käytettiin erityisesti kaupunkeihin töihin muuttaneista setukaisista. Setot itse toivovat itsestään käytettävän nimitystä setot, mutta Suomen kielitoimiston mukaan heidän virallinen nimityksensä suomen kielessä on edelleen setukaiset.
Setukaisten puhuma seton kieli luokitellaan yleensä võron kielen murteeksi ja joskus puhutaan võro-seton kielestä. Itse setukaiset kutsuvat kieltään nimellä seto kiil, seton kieli. Pohjois- ja Länsi-Viron murteiden puhujilla voi olla vaikeuksia ymmärtää puhuttua setoa. Kielessä on monia samoja sanoja kuin suomessa, ja siinä on samankaltainen vokaalisointu. Kielessä on myös vaikutteita venäjästä.